sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Matka hiljaisuuteen Heponiemessä

Saavuin Heponiemen hiljaisuuden keskukseen kiireisen työviikon jälkeen, Viime hetkellä. Kiireet kassissa, kuten aina. Huomasin heti, että tämä on juuri se paikka, jota nyt tarvitsen. Ei perhettä, ei työtä, ei kotiaskareita ei vapaa-ajan rientoja eikä somea. Ei vastuita eikä velvollisuuksia.


Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.
Sain huoneen, josta vielä näkyy iltapäivän auringon säteet valkoisena hohtavalla keväthangella. Yhden hengen huoneissa on oma wc, suihku, liinavaatteet ja pyyheliinat. Yksinkertaisuus on kaunista. Mieli ei tarvitse viiden tähden businesshotellia.


Suljin kännykän datayhteyden ja äänet. Laitoin jalkaani riemunkirjavat villasukkani ja sulkeduin yksinkertaiseen "keljaani". Aloitin oman hiljaisuuden retriittini, jossa teemana ovat mindfulness ja musiikkimeditaatio.


Silmäni lepäsivät ensiksi luonnossa. Ei ihme, että valokuvaaja I. K. Inha ihastui tähän taivaalliseen paikkaan. Niemeen, joka rajoittuu reunoiltaan Puuveteen, ja hankki sen kesäpaikakseen vuonna 1903.



Inha majoittui ns. Maisterin mökkinsä rannan tuntumaan. Valokuvaajan levoton mieli ja epävakaa talodellinen tilanne veivät hänet kuitenkin pian uusille vesille.


Heponiemi siirtyi I.K. Inhalta Juho ja Hilda Ennolan omistukseen ja myöhemmin heidän testamenttinsa kautta Helsingin Diakonissalaitokselle vuonna 1912. Heponiemessä on toiminut tyttöjen kodinhoitokoulu. Se on ollut diakonissojen levähdyspaikka ja lomakoti ja viimeisten 20 vuoden ajan Hiljaisuuden keskus, jossa järjestestetään mm. yritysten virkistäytymispäiviä, nuorten leirejä, perhejuhlia ja hiljaisuuden retriittejä.


Perjantai-iltana laskeuduttiin hiljaisuuteen. Pienenä ryhmänä. Ilman sosiaalista kanssakäymistä. Incognito. Vaikka ollaan hiljaa, yhteisöllisyys on kuitenkin tärkeä osa kokonaisuutta. Samaan vaikutukseen ei pääse yksin kotona.
Ohjelma luo rungon tapahtumalle ja omaan hiljaisuuteen on varattu runsaasti aikaa. Ohjaajat johdattavat eteenpäin teemaa. Suurien murheiden kanssa retriittiin ei kannata tulla. Kotiin kannattaa jättää työt, muut rästitehtävät ja liian vaikeat lukemiset.


Lauantaiaamuna heräsin upeaan näkyyn, kun aurinko kultasi rantapuiden rungot ja oksat.
.

Saavuin pihapiirin kappeliin ensimmäisenä - yksin. 


Sytytin alttarin kynttilät muistellen vanhusta, jonka olin tuntenut yli 30 vuotta. 
Vanhusta, jonka hautajaiset alkoivat samalla kellonlyömällä toisaalla. 
Siunasin mielessäni häntä ja hänen läheisiään. 
Tunsin olevani läsnä hänen viimeisellä matkallaan. Etänä.



Seuraavassa hetkessä ajatukseni siirtyivät retriitin ohjelmassa olevaan mindfulness-harjoitukseen, johon ohjaajan rauhallinen ääni kutsui. Ja kuin tilauksesta siinä keskityttiin olemaan vakaana paikallaan kuin vuori riippumatta siitä, mitkä myllerrykset, ilot ja surut, myrskyt ja auringopaisteet sivuavat elämää.

Tämän visioinnin jatkeeksi seurasi vajaan 45 minuutin mittainen musiikkimeditaatio, jossa Einojuhani Rautavaaran Valon enkeli -sinfonia maalasi tajuntaan samaa teemaa. Elämää iloineen ja suruineen. Suurine tunteineen ja pienine yksityiskohtineen. Lattialla levätessäni koin, kuinka mieleni velloutui mukaan musiikkiin - polveili sen poluilla ja keinui sen allokoissa. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja kastelivat korvakäytävät. Suljettujen silmienkin takana tunsin ikkunasta tulvivan aurigon valon.

Seuraavissa musiikkimeditaatioissa musiikkilaji vaihteli romanttisen tyylin viulu- ja pianomusiikista, (Franz Schubertin Fantasia viululle ja pianolle), yli 8000 vuotta vanhaan, bambuhuiluilla soitettuun intialaiseen melodiaan. Ensimmäinen - Rautavaara - oli koskettavin.


Luonnon helmassa liikuminen osa tärkeä osa hiljaisuuden retriittiä. Kun metsään menee yksin hahmottaa pienuutensa ja voi kokea mielihyvää ja kiitollisuutta. Upeaa, uusmaalaista tammipolkua kulkiessani tunsin, miten jäinen lumi krahisi kenkien alla. Maaliskuun hanki kimalsi ja kantoi. Tikka koputteli keloa ja talitiainen titisi hiljaa. Hangella näkyi metsän eläinten kulkureittejä.


Korkealla kalliolla en voi muuta kuin ihastua Inhaakin inspiroineeseen maisemaan, jonka hienoutta ja syvyyttä kamerakaan ei saa talteen.


 Rantaan laskeuduttuani istuin maisterin tuvan terassituolilla ja annoin ajatusten lentää.





Eteeni avautui suomalainen rantamaisema ja aava ulappa. Talvikuosissaan. 
Kuvittelin, miltä kuulostaisivat laineen liplatus ja kesätuuli.


 Rantavaahteraan talven yli jääneet kuivat lehdet rapisivat tuulessa ja rikkovat luonnon hiljaisuuden.


Toiseen suuntaan aukesi kivikkoinen kallioranta tuulen tuivertamine puineen ja katajoineen.


Joku kökötti jäällä pilkkimässä. 


Toinen hiihti ohitseni, komeasti vapaalla tyylillä. Autossa olevat sukset alkoivat poltella, mutta ajatus hikiliikunnasta tuntui suorittamiselta ja siirsin sen saman tien syrjään. Tämä viikonloppu oli pyhitetty mielelle.


Minulle suurta juhlaa oli saada tulla valmiiseen ruokapöytään - ostoksista ja ruoanlaitosta huolehtimatta. Hiljaisuudessa maut vahvistuvat. Punajuuri maistuu punajuurelta, saaristoleipä tumman siirapin, maltaan ja rouheisen rukiin yhdistelmältä. Kurkku raikkaammalta kuin ikinä. Hunajasilmäke sekoittuu aamupuuroon kauniimmin kuin arjessa. Kahvi tuoksuu suoraan tajuntaan.


Mietin ruokahetkessäni, miten fine dining -ravintoloissa tulee maistelleeksi jokaista suupalaa ja syöneensä kauniita annoksia myös silmilläään. Ateriaan keskittyy silloin ihan eri tavalla kuin arjessa.

Arkiruoka taas tuntuu usein pakolliselta pahalta, mätöltä jota on syötävä henkensä pitimiksi. Kiireesti ja tehokkaasti. Retriitissä huomaa, että kun ruokaan keskittyy, niin myös tuikitavallisesta punajuurikiusauksesta tai bataattikeitosta voi löytää hienoja värejä, tuoksuja, makuja ja suutuntumia. Yksinkertainen lämmin ruoka ulkoilun jälkeen maistui herkulliselta. Ja valmiiksi katettu aamiaispöytä lämpimine leipineen tuntui juhlalliselta.

Tästä taisi lähteä mukaan käytäntö myös omaan arkeen: ruokailuhetkeen keskittyminen ja arkiruokailun tunnelman parantaminen.



Kokemus oli hieno. Edellisestä retriitistäni, sykyisestä vaellusretriitistä Parikkalassa, onkin pian kulunut jo seitsemän vuotta. Seuraava odottaa tulevaisuudessa, ja elämä näyttää, koska on sen aika.
Kiitän kaikkia perheenjäseniäni siitä, että he halusivat tehdä tämän minulle mahdolliseksi.


Terveisin,

Lepää kappelissa - mindfulness- ja musiikkimeditaatioretriitti järjestetään vuosittain, kevättalvella. Ohjaajina toimivat kognitiivinen lyhytterapeutti, kirjailija, teologian maisteri Tommi Sarlin ja muusikko - pianisti, urkuri, kuoronjohtaja, Siuntion seurakunnan kanttori Pami Karvonen.  Lisätietoja Heponiemestä www.heponiemi.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti