keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Pariisin kattojen alla

PARIISIN IKÄVÄ

Ajattelin tuttavani kertomuksia Amsterdamin keväästä ja minulle tuli ihan mieletön ikävä Pariisiin. Kaupunki on tullut minulle 30 vuoden aikana erityisen tutuksi. Olen asunut siellä lyhyitä aikaja ja pidempiä aikoja. Hotellissa, ystävien tyhjissä asunnoissa ja vuokralla. Ainakin kahdeksannessa, kuudennessatoista ja seitsemännessätoista kaupunginosassa. Kaikkina vuodenaikoina. Työn, huvin, kielen, ihmissuhteiden ja irtiottojen vuoksi.

Palutin mieleeni muistoja, jotka liittyvät 17. kaupunginosan vuokra-asuntoon vajaan kahden vuoden takaa.
Miten elävänä kuulenkaan liikenteen äänet Avenue de St. Ouenilla!





Miten muistan vihreän portin ja ovikoodin. Ja sen takana tulevat lasiovet...


... joiden läpi pääsi omalle, rauhalliselle sisäpihalle


... kuin pikkukaupunkiin.


Olohuoneesta pikkuiselle terassille avautuva ikkuna toi ensimmäiset auringonsäteet asuntoon.


Terassin pöytä toimi aamiaisella ja lounaalla.
Sen ääressä oli myös ihana istua illan pimetessä, lämmöstä nauttien.


Siinä istuessa tuli viikkojen ajan seurattua myös naapurustoa...


Yläkerran ikkunan nuorta naista, josta ei ollut hortonomiksi. Tyylitajua sen sijaan oli vaikka muille jakaa. Uusimmat vaatekerrat tulivat esittelyyn tupakkatauoilla. Ja myös ystäväpiiriin saattoi etätutustua. Nainen vaikutti onnelliselta. Hän kävi päivätyössä ja nautti vapaa-ajastaan. Hänellä oli varmaan jokin luova ammatti.


Tai lähi-ikkunan tiukkapipoista nuortamiestä. Häntä, joka kasvatti kaktuksia. Ja nukkui viikonloppuisin iltapäivään kaislaverhojen takana ja tuli herättyään unenpöppörössä hieromaan silmiään ikkunaan.
Häntä, joka ei voinut sietää vastapäisen naapurin musiikkimakua, vaan karjui ikkunasta törkeyksiä - välillä ehkä myös kaikkien naapureiden suulla tai ainakin oikeutuksella.
Häntä, joka oli paljon poissa kotoaan.

Tai ylimmän kerroksen ullakkoasunnon remontin edistymistä.
Tilassa paloi valot yötä päivää, mutta välillä tuntui, että asunto ei
valmistu tällä vuosituhannella, ellei tahtia kiristetä.
Tila vaikutti upealta ja sinne muuttamista oli helppo mielikuvitella omalla pikkupihaterassillani,
jota romanttinen seinälyhty etäältä sopivasti valaisi.


Terveisin

torstai 17. maaliskuuta 2011

Japanilaisia ajatellen

JAPANIN ERILAINEN KEVÄT


Noin viikko sitten alkaneet surulliset uutiset Japanista jatkuvat. Tilanne pahenee. Mietin usein tuttavaani Norikoa, josta en vieläkään ole kuullut mitään. Oman elämän pienet asiat, joista normaalisti kirjoittaisin, tuntuvat yhtäkkiä kevyiltä ja tyhjänpäiväisiltä. Juuri nyt en jaksa nostaa niitä esiin, vaikka elämän pitääkin jatkua täällä normaalisti kaikkine yksityiskohtineen.

Japani on pitkän historiansa aikana joutunut koville moneen kertaan. Jo muinaisissa tauluissa lumihuippuisen Fuji-vuoren viereen on usein maalattu vuorenkorkuinen vaahtopäinen hyökyaalto, mikä ainakin tavalliselle tarkkailijalle kertoo, että tsunameja on koettu kautta historian. Tämä ei tietysti lievennä tämän hetken katastrofin tunnelmia, varsinkaan, kun kyseessä on ainakin lähihistorian suurin onnettomuus. Kirsikankukkainen kuva Japanista on kadonnut ydinsäteilyn varjoon. Tämä onnettomuus ei saanut satakielilattioita varoittamaan etukäteen uhkaavasta vaarasta ja myös mielikuva modernin teknisen osaamisen edelläkävijyydestä on sekin saanut ehkä parantumattoman kolhun.

Mietin omaa matkaani Japaniin ja sitä kaikkea, mitä koin. Se oli yksi rikkaimmista matkoistani monessa suhteessa. Sain Kiotossa osallistua mm. juhlaan, jossa oli paikalla vanhan perinteen mukaisia geishoja. Upea kokemus. Ostin muistoksi kimonon, joka on siitä lähtien muistuttanut minua Japanista, kotini seinällä.

Kimono on tehty käsin, Kiotossa, arviolta noin sata vuotta sitten.
Kirjailussa on kauniita kohokuvioita ja paljon eri sävyjä.



Tokiolaiselta kirpputorilta löysin vintage geishalaukun.
Ihastuin sen silkkiseen yksinkertaisuuteen, huolellisen tarkkaan työhön
 ja mustan värin graafisuuteen.
Ja mikä ilo oli löytää se pienestä sivutastusta edellisen käyttäjän
pieneen paperikääröön kääritty puinen onnen ornamentti.



 Käytän usein hillittyä ja eleetöntä geishalaukkuani.
Olen itse lisännyt sen sivutaskuun vielä työkaveriltani saamani origamin.

Laukku tuo joka kerta hyvän mielen ja se kantaa mukanaan monia tarinoita.
Kun tänään otin laukun esiin iltatilaisuuttani varten, ajattelin, että
maanjäristys-tsunami-ydinonnettomuus-tarina olisi voinut jäädä väliin.


Terveisin

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Liikuntaa tekniikan ehdoin Ranskan Val d'Isèressä

TEKNIIKAN ARMOILLA ALPEILLA

Grenoblen Olympialaisten (v.1968) kolminkertainen alppilajien olympiavoittaja Jean-Claude Killy kasvoi ja harjoitteli Ranskan Alpeilla Val d'Isèren kylässä. Ei siis ihme, että tänäkin päivänä Val d'Irèren alue kantaa maineikkaan hiihtäjänsä nimeä - L'Espace Killy.

Ja nykyisin Kansainvälisen Olympiakomitean jäsenenä toimiva Killy käyttää vaikutusvaltaansa alueen tunnetuksi tekemisessä. Vuonna 2009 Val d'Iseressä järjestettiin alppihiihdon MM-kisat, vuoden 1992 Albertvillen Olympialaisissa osa alppilajeista kisattiin kylän huippurinteissä. Ja tulevana haasteena ovat mahdollisesti vuoden 2018 Olympialaiset, joita lähellä sijaitseva Annecyn kaupunki on hakenut.

Val d'Isère on paitsi hurmaava alppikylä myös kansainvälisen tason mittelöihin sopiva, huippukuntoon viritetty laskettelualue.


Tuo upea laskettelupaikka Alppien ylhäisessä yksinäisyydessään on vienyt myös minun sydämeni ja siitä on tullut omatoimisten laskettelumatkojemme kohde, kerta toisensa jälkeen. Rinnekartta on piirtynyt mieleen ja omat reitit löytyvät lähes ulkomuistista. Kohde tuntuu omalta, vaikka hurjimmat kilparinteet jäävätkin minulta laskematta.



Tänä vuonna kiinnitin ihan erityistä huomiota laskettelun mahdollistavaan tekniikkaan. Siihen, miten lumikissat tekevät työtä yömyöhään, jotta rinteet olisivat aamuvirkuille valmiina. Tai siihen, miten hiihtohissit, kabiinit ja junat kuljettavat hiihtäjiä rinteiden huipulle. Tehokkaasti ja toimivasti. Tulin ajatelleeksi, miten paljon hissilipun hintaan kuuluukaan näkymätöntä ja niin itsestään selvänä pidettävää palvelua - mukaan lukien iloinen "Bonjour"-toivotus joka ikisellä ala-asemalla.

Kilometrien pituiset rinteet on mahdollista laskea vain modernin tekniikan avulla. Kun korkeimmat jäätiköt sijaitsevat yli 3000 metrin korkeudessa, käy jo alaspäin laskeminen monin kohdin täydestä työstä sekä jalkojen lihaksille että koko keholle.







Harvoin tulee edes ajatelleeksi, mitä tapahtuisi, jos tämä tekniikka pettäisi. Ei ainakaan mitään hyvää. Mutta onneksi onnettomuuksia tapahtuu vain harvoin, vaikka tekniikka on koetuksella kovissa olosuhteissa. Lumivyöryt ja laskettelu rinteiden ulkopuolisilla alueilla aiheuttavat enemmän onnettomuuksia kuin tekniset ongelmat.






Laskettelun riemua muistellen,

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Marseillen kala-apajilla

BOUILLABAISSEN MAISEMISSA

Välimeren rannan kuuluisa satamakaupunki Marseille on Ranskan vanhin kaupunki ja sen nimi on lainattu maan kansallislauluun. Marseille tunnetaan lisäksi oliiviöljystä valmistetusta, luonnollisesta saippuastaan sekä tietysti maailmankuulusta bouillabaisse kalakeitostaan.
Tarinan mukaan bouillabaisse on ollut Marseillen alueen köyhien kalastajien ruoka. Keittoon on kerätty kaikki se, mitä päivän saaliista ei saatu torilla myytyä. Jokainen keitto on yksilöllinen ja isäntänsä mukainen.

.
Tänä päivänä bouillabaisse on ylellisyyttä ja sen syönti oli ainakin minulle elämys. Herkullisen maun lisäksi myös annosten koko ja määrä yllätti keittoon erikoistuneessa ravintolassa. Ruokahalua olisi pitänyt olla kuin raavaalla ulkotyötä tekevällä miehellä, jos olisi mielinyt koko annoksen syödä. Huvittavinta oli, että ravintolan isäntä huolestui siitä, että emme pitäneet hänen keitostaan, kun emme kolleegani kanssa syöneet kaikkea. Hän kiikutti pöytäämme talon tarjoamat jättiläisjälkiruoat, jotka nekin jäivät suurelta osin syömättä. Ja isännän ilme sen kuin kurjistui. Nirppanokkia naisia, hän varmaan ajatteli.....
Totuus oli, että keitto oli taivaallista, samoin profiterolles, mutta....harvoin on sellainen tunne, että vyöryy ulos ravintolasta keittoa syötyään - Marseillessa kävi näin.


Visiitti kaupunkiin toi minulle todellisen ymmärryksen sen merellisyydestä. Meri ja kalastus tuovat siellä elannon monille. Tuoreus ja maku ovat ennenkokemattomia.


Aamun kalamarkkinoilla saalis ei valheita kaipaa, kuvat kertovat kaiken.


Aikaisen marraskuisen aamun tunnelma oli sekä lämmin että kuulaan kirpeä


Retki kaupungin ulkopuolella olevalla kalastajasaarelle avasi upean 
näköalan mereltä kaupunkiin päin


Saarella meren antimia sai nauttia kalastajien omassa kyläravintolassa,
kalastajien keskellä. Ilman ketään muita vieraita, saati sitten turisteja.

 Terveisin